Runoja

Sananhelinää, kynänsuhinaa & musteen tahrimaa

Rohkaisin nyt itseni viimein ja päätin pistää muutaman säkeistön katseille alttiiksi. Tässä on siinä reilun kymmenen vuoden sisällä rustattuja pätkiä, eli aikajakauma on aika laaja. Jätin nuo päivämäärät suosiolla pois syystä, että ompi paljon säkeitä mitkä on riimitetty tietyistä tilanteista tai henkilöistä. Asianomaiset ehkä tunnistaa, mut yritän pitää kaiken mahdollisimman anonyyminä. Hurjasti toki juttua täysin tekaistustikin (jopa niissä missä olen kirjoittanut minä muotoon). Ihankun Ketku olisi oikeasti seksiäkään edes nähnyt. Tai kerran näin vahingossa telkkarissa ja käyn siitä edelleenkin terapiassa.
Paljon on tekstejä täynnä pahaa oloa, mut ei missään nimessä kannata ajatella, että oisin koko ajan ihan paskana. Kirjottaminen on keino käsitellä tunteita ja ikävistä viboista yleensä sit tulee kirjotettua. Hyvät hetket menee niin nopeaan, et niitä on vaikea vangita paperille, jos edes haluaisikaan.. Juice Leskinen sanoikin, että: "Hyvässä suhteessa tulee vaan elettyä. Huonossa taas kirjoitettua".

Jos nyt sattuu omaamaan jonkinasteisia masokistisia piirteitä, niin tämä on oikea paikka nautinnoille..

Lukijalle
Viaton
Ahjottu
Enkelit
Myrsky
Perintö
Valiasema
Erämaan kaipuu
Tuomittu
Renttu
Minä olen mies
Häpeän pelko
Kohtalon koura
Malja
Siisteys on yksinäinen
Ethän sinä ole siinä
Ma sementtisillan alla astelen
Verikuva
Nuoruus
sini
Tähtesi tähtiin tähtäisin
Niin kuin mies naista kaipaa
Horisontissa
Pullon orja
Vieraalla maalla
Nukuin hyvin
Aurinko
Olen paikalla, vaan en läsnä

Erään lumihiutaleen tarina
Koti

Muistoilla muserrettu murisen
Takatila
Pimeys ei saavu yksin
Jätin laivan

Lukijalle

Kenelle rustaan runojani?
Kenelle säkeeni sovitan?
Ei sinulle tanssi kynäni!
Ei - ei kenellekään!

Saattaa sointua säveleni
sinun oman elämäsi tahtiin
Tai ehkäpä avattu sydämeni
johtaa tunteittesi lahtiin.

Toki saattaa myös kynäni jälki
sinun omia muistojasi muistuttaa
Tai pistää rintaasi kynäni kärki
sydänvereäsi varrellansa juoksuttaa.

Mutta siltikään ei, ei siltikään
soinnu ei sieluni sinulle
Minä tiedän mistä säkeeni löydän
löydä sieltä en sinua!

Viaton

Sotaa kaukaa
Liian läheltä katselin
Sielussani asti kalvaa
Kuolemaa laskiskelin

Vain yhdellä olennolla
Oli sydän puhdas ja viaton
Silti tuona päivänä kuolla
Tämän määrä on

Ei kysellyt kohtalostaan
Ei itkenyt armoa
Ei vaatinut korvaustakaan
Tunsi vain hellyyden janoa

Päällä raskas varustus
Juoksi kohti vihollisen leiriä
Mielessään vain heikko aavistus
Kuinka likaisesti pelataankaan tätä peliä

Sydän vain uskollisuutta soiden
Ryntäsi kohti kuolemaa
Elämää suurempaa tuntien
Pelkäämättä tulevaa

Tuskin tiesi mitä tekevänsä
Lie vihaa, surua tuntenut lain
Luuli oikein tuo toimivansa
Uskollisuutta tuntien ain

Läpi luotikuurojen
Ohi raskaan tykistön
Itse itseään vain suojaten
Jatkoi tuo, ymmärtämätön

Viimein saavutti linjat vihollisen
Joita tuo ei vihannut kertaakaan
Pommi-pakkaus selkää painaen
Syitä kuolemansa vain arvailemaan

Pommin räjäytti kaukana
Joku jossakin
Vain pakkauksen tuojana
Oli tuo kaikista viattomin

Tuona päivänä kerran viimeisen
Rummuttivat nuo tassut maailmaa
Viimeisen kerran ulvahtaen
Kuoli pala jokaisen unelmaa

Ahjottu

Ahjon hehkussa syntynyt
Kalman säihkeessä kasvanut
Hiilien loimussa kylpenyt
Tähtien alla varttunut

Nuoren elämän kaipuu
Leiskuun uhrautunut
Terveys tähdille haipuu
Liekeille puhaltanut

Takoi monta, tuloksetonta
Taivas alla, kattoa vailla
Töitä tehden, nälkää nähden
Unelmaansa kohti, uhrauksiin johti

Ei talttunut teräs moukarin alla
Ei kohdistuneet iskut unelmoivan
Vuosien jälkeen lannistusta vailla
Vielä hehkui ahjo uurastavan

Vanhuus osansa ottaneena
Vaivalloisesti nousi moukari
Koko nuoruutensa uhranneena
Teräs viimein raukeni

Antoi periksi teräksen mahti
Syntyi kauneutta ihmeellisintä
Tarkelleen työn jälkeä vahti
Takoi hän viimeisillänsä

Sopisi käyttöön tai koristeeksi
Esine noista jokainen
Ainoaksi eläkkeeksi
Taipuminen teräksen

Ostajia tuli monta
Tarjosivat kultaa, kunniaa
Käsitetty ei uhrausta jonka
Hinta vieläkin riivaa takojaa

Ei luopunut yhdestäkään
Osa sielustaan seassa teräksen
Päivin ja öin jatkoi rääkkiään
Kuin koukussa riivatun rakkauden

Viimein sammui ahjon hehku
Päivän päästä silmien
Tuli toteen elämän metku
Taskuttomien kääriliinojen

Saivat rikkaimat jälkeensä jättäneen
Ahnehtien tyhjensivät kuolinpesän
Hautajaisissa vain kuoppa kaivajineen
Sanottiin vain: –Käyn jos joskus ehän

Osti omistaja suuren kartanon
Taideteoksen teräksisen
kysyi tuttava: -Kenen työtä se on?
-En tiedä, mutta rahan arvoinen

Enkelit

Enkeleinä tulivat eteeni
Kuin jumalan tyttäret
valkein siivin

Hakkasi nuori rintani
melkein minusta itsensä irti
nähdessäni enkelit

He olivat suloisia kuin
aamun kaste ja taivaan punerrus
liikkuivat sorjasti kuin vaaniva kissa

He huomasivat ihastukseni
ja nauroivat heleästi
kuin sadepisaroiden soinnut

He ottivat minut,
mukaansa

Minä lähdin kysymättä
Minä lähdin miettimättä
Minä lähdin vain ihmetellen

Laskivat pilven päälle
pumpulin pehmoiseen petiin
enkeleiltä tuoksuvalle

Kutsuivat minua palvelijakseen
ei, Orjakseen nimittivät
kunnia kuulemma virka on

Minä en heidän siipien sutijaksi
Minä en heidän petien petaajaksi
Minä en kenenkään edessä kumarra

Raivostuivat taivaan immet
puuskaan ristivät kätensä
peittivät kohoilevat rinnat

Nöyryyttä olisi minun aika oppia
taittaa ylpeyteni useaan
oppia kumartamaan

Ja niin ne minut pilveltä
pois potkaisivat kuin käytetyn lelun
kyllästymiseen asti katsellun

Pohjolaan minut viskasivat
routaisen ja pimeän maan
metsään värisemään

Vikisköön siellä vaivojaan
vaikertakoon männyille runojaan
oppikoon siellä olemaan

Siksi minä täällä nyt ryven
tähdille ja kuulle tarinoin
yksinäni varjoissa vaellan

Minä, minä rikokseni tiedän
Ylpeys se minulle on !!!!
mutta, tiedätkö sinä omaasi ???

Myrsky

Sade piiskaa mun akkunaa
aivan kuin sillä jotain asiaa ois
Jos mä oikein hiljaa sitä kuuntelen
Niin lähtisköhän tuo pois

Ei, ei vaihtanut sade akkunaan toiseen
ei korvani kuuntelevat kelvanneet
Ehkä syynä ovatkin pilvet moiseen
siksi eivät vielä ole harvenneet

Lie sade pilville huomion kerjuu
Aivan kuin sillä jotain näytettävää ois
Jos oikein tarkkaan sitä katselen
Niin lähtisköhän tuo pois

Ei, ei vaihtanut pilvi pitäjää
ei riittänyt huomioni jakamaton
Kait enää on vain salama mikäjää
Syypääksi sateen karkelon

Lie salama voimiaan mitellä halajaa
Aivan kuin ei niistä oikein tietoinen ois
Jos oikein hirveästi sitä peläten
Niin lähtisköhän tuo pois

Ei, ei vaihtanut salama mannerta
ei riittänyt pelkoni hurja
Mut sen takia täytyy vessaan kammeta
Tuli löysä vatsa ja olo kurja

Perintö

Mikään mahti maailman
Ei minua paina polvilleen
Ja vaikka joskus kaatuisinkin
Nousen aina uudelleen

En tänne ole tullut
Syntejäni itkemään
En muiden sanoja kuunnellen
Ihmiskunnan jätteitä kylvämään

En tänne ole tullut
Säälissä kasvamaan
Lannoitteiden avulla
Pellot tuhotaan

En vain katsella aio
Kehdon hiipuvaa keinuntaa
Kyynelsilmin hyvästellä
Kuolevaa planeettaa

Ei ole maailma perintö vanhemmilta
Sallimus kaiken suomiseen
Vaan lahja lapsiltamme
Lupaus parempaan huomiseen

Väliasema

Istun täällä tuntureilla,
metsämaastoa katselen.
Täällä Suomen salomailla,
luonnon rauhaa ihailen.

Täällä kuiskaus kuuluu lehtien,
täällä haukka vapaana liitää.
Täällä tuoksu tuntuu havujen,
täällä revontulet taivasta piirtää

On myös loiskeet laineiden,
tyrskyjen rantaan kun painan pään.
On myös kuohunnat koskien,
niitä mykkänä kun ihailemaan jään.

Ei mua huuda arki takaisin,
ei mua kutsu valot kaupugin.
Katseella huoleni lakaisin
unohtuu kokonaan aikakin

Ei kylmyys tuskaa tuota,
ei viima sieluun asti sinerrä.
Ei villi luonto valheita juota,
vaikka kuukausiin ei pimennä.

Ei heikoille rakkautta anna,
ei tunne sääliä.
Ei avunhuutoa kauaksi kanna,
laske ei menetettyjen määriä.

Antaa sen minkä ottaa uskaltaa,
ei kiistä oikeuksiain.
Vie minkä viedä antaa,
ei sääli heikkouksiain.

Humisee korvissani villi maa,
se vikinääni kanna ei.
Pauhu minut melkein humaltaa,
esi-isänihän tämä maa jo vei.

Tämä jylhän maailman maa,
tähdettömän kirkkaan taivaan alla.
Vain kaltaisilleen kukoistaa,
helvetin ja taivaan väliasemalla!

Erämaan kaipuu

On täällä joskusna ollunna aika,
millon vietyhnä ei meiltä maita.
Nythän tänne voi tulla ket´ vaan,
ja vapaasti raiskata Suomehen maan.

Ei hakkuita havujen tuoksu estä,
ei erämaiden kauneus kauahan kestä.
Koht´ erämaan lakeus on uut tarkoitust vailla,
kun tarkoittaa, ettei mitään ol´ enää näillä mailla.

Koht´ kuollutta kivikkoa vain tuul käy,
eik´ elämää sen hamarall näy.
Ei värjää taivasta edes revontulet täällä,
kun ketunnahka ompi eduskunnan päällä.

pian erämaan kutsu omp´ erämaan kaipuu,
kun luonto tahtohomme rasahtaen taipuu.
Vain tarinaa ja legendaa taattojen,
enää Maa kallis isien.

Minä olen mies

Minä en ketään kumarra,
enkä miestä pelkää
Minä en armoa anele,
enkä armoa anna

Minä en tuumaakaan peräänny,
enkä vaivojani vaikerra
Minä en isieni teoilla kersku,
enkä isieni tekoja häpeä

Minä en viinasta kieltäydy
enkä siideriin koske
Minä en kaveria jätä
enkä sanaani syö

Minä en rakkauttani tunnusta,
enkä rakkauttani osoita
Minä en esileikkejä harrasta,
enkä selvinpäin suutele

Minä en kattilaan koske,
enkä pölypussia vaihda
Minä en housuja silittele,
enkä solmiota käytä

Minä olen MIES,
SUOMALAINEN MIES.
SF PERKELE!

Tuomittu

Minä olen jo aikaa ja monta vuotta,
sekoillen kerännyt huomiota.
Syyttömänä ja syyttä suotta,
vietän elinkautis tuomiota.

Ei minua tuominnut yhteiskunta,
ei oikeus astekaan.
Sataa päälleni mustaa lunta,
ei aurinkoa olekkaan.

Ei ole kahleita tai kaulapantaa,
mitkä silmin huomaisi.
Niin pienen matkan toivo kantaa,
tuskin huokauksesta erottaisi.

Kuluneet pohjat on puhki,
jos niitä kengissä olikaan.
Sammunut elämästä on puhti,
joskaan sitä koskaan ollutkaan.

Vielä yksi määränpää,
johon johtaa jokainen.
Enää ei enempää,
välietappi vain viimeinen.

Turhaa on turhan turhuutella,
aivan suotta murhetta kantaa.
Suora on suunta surkuudella,
piinaavan liki taivaan rantaa.

Vielä lopettaa horisontti,
minulle karkailun.
Silloin kun aukeaa taivaanportti,
ma viimein vapaudun.

Renttu

On elämä rentun raskasta työtä
illasta päivään vaeltaa janonsa myötä
hoiperteleva varjo siivilöi tummenevaa yötä
tietäen ettei tämä maailma lapsiaan syötä

ruhjottu nenä ja veriset rystyset
todistavat kuka täällä joutuu eloonsa lyödä
nälkä on mausteista maittavin
tietää mies jol´ ei varaa ole silmillä syödä

käsi hamuaa povaria, kuluneen nahkarotsin
etsii viimeistä pulloa, humalalla vapahtajaa
ei kovin sankaria, hän itsestään yritäkkään
vain vielä hetkiseksi unohdus, ennen aamun kiroajaa

astuu katulampun valokeilaan hätkähtäen
parrasvaloihin sivukatujen yksinkoluajaan
pimeys on turva ja varjo vapaa
elämänkoulun ylioppilaan

Häpeän pelko

Mä vasten kasvoja heitä syljin
mä silmilläni heidät siihen nyljin
Häpeää kammoksun mä enemmän
ja kipua sitten vähän vähemmän

Siksi tuumaakaan en mä luista
MINUA ei nämä henkisesti suista
Joukolla jos ehkä mut maahan tempoo
mut mieleltään ovat köyhää, hentoo

Heille nauran, vaik´ nurmen alta
vain ruumini, jonk´ kaataa väkivalta
He vaan kiusatkoon, sortakoon
minä en väisty, tulkokoon

Minä takas isken kaikkeen
kaikkeni isken, vuoksi maineen
Minä joka häpeää pelkään
Minä yksin otan selkään

Hakattuna yksin jään
tajuntani jätti pimeään
Mut minä itse kaiken tiedän
Ja vain siten, itseäni siedän

Kohtalon koura

Kohtalon kylmä käsi
Haluaa et siitä jokainen syö
Etkö näe: et jo hakattuna makaan selälläni
Älä enää lyötyä lyö

Minut hakattiin ja putosin
Kuin ryppyinen talven omena
Yksinäni itseäni puolustin
Nyt sentään kipu on seurana

Katso; olen pieni
Älä minua huomaa
Kuin viinasta versonut sieni
Rakastaen vain humalaa
Kuin pois syljetty paha maku
Tupakan tumppi tallattu
Allani kylmä kivinen katu
Olen luunpala loppuun kaluttu

Nyt niin tahtoisin silmäni ummistaa
Oih, miten voikaan näin yhteen särkeä
Katso; rakki jok’ korvia luimistaa
Vinkuen tähteitä

Lehtiä peitokseni varista
Talo päälleni murra
Tukahduttava tuhkakin tänne karista
Ei enää minulla ketään ketä surra
Nyt silmäni suljen
Vaik´ mitä teit
Pois vallastasi kuljen
Kun sen ainoankin minulta veit

Mustan vaunun jo vaistoan
Viikate jo olkapäätäni kolkuttaa
Aivan pian vaunuun kapuan
Aivan pian ne kohti manalaa jolkuttaa

Verisin huulin, haljennein hampain
Viimeiseni sinulle virnistän
Vaik sattui tämä aik` varhain
Kyyneleeni tuonnempaan pinnistän

Sit äkkiä, aivan yllättäin
Valokiilaan katulampun heijastaa
Kasvot niin kauniit; mi kourii syäntäin
Ja täällä pysyä taas rinta halajaa

Hakattuna, vammaisna
Hyppään elämän siltaa
Viikate vilkkaan iskee kaaressa
Mut pyörin jo pientareen pintaa

Katuojassa viemäri vedessä
Minä nousen ruumis vavisten
Johtumatta pelosta sinun edessä
Sydän elämää tervehtien

Kuulen; ne tulevat takaisin
Käännyn, hymyilen
Vaik´ vihaasi vastaan palaisin
Älä pelkää että lymyilen
Sil´ en enää ole yksin
Hankalaa on niiden enää osumaa lyödä
Nyt niitä naamaan syljin
Nyt niiden vuoro mun kädestä syödä

Kun juuri elämää halusin
Kuin västäräkki kevään kynnyksellä
Liian nopeaan nuolaisin
Se oli leikkiä mun syämmellä

Mut` eteesi vaivoin nousen
Painu ei raskaasti puijattu pää
Suoraan silmiisi katson, kerran ja toisen
Sillä kerralla katse jää

Kohtalon kylmä käsi
En koskaan minä kourastas syö
Katso; nyt seison pystyssä ylpeissäni
Jos et usko, kokeile ja lisää lyö!

Malja

Mä sua
ilman sinua tosin
hellin, hyväilen

Sylissäni sua pidän
muistoasi ainakin
hiottua muistoa
pyöreää, pehmeää

kovat, karkeat reunat
on siitä muistosta pois
ne kovat ja karkeat
miksi ilman sua

Mä sua
hellin, hyväilen

Siisteys on yksinäinen

Siisti kämppä on likaista yksinäisempi

ei mulla ikävä ollut
ei kaipuuntuntua
kun villakoirien ja mainoslehtien
sekä tyhjien maitotölkkien
niin ja myös tuon tiskivuoren
kanssa vietin iltani

ihme kyllä
korkeintaan pohdin olisiko niitä
jos sinä olisit

mutta nyt kun niitä ei enää ole
niin sun kaipuu on
puhtaat ja ennen kaikkea tyhjät pinnat
hakee sua ja sun lämpöä

löydän itsestäni myös noita tyhjiä pintoja
niitä joissa sä mahtuisit olemaan

mutta onneksi yksinäisyys viihtyy siistissä
ja mulla, ei paljon ole kohtaa
mitä lika ei olisi tahrannut, sisälläkään

en mä usko, et oon yksinäinen

Siisteys on yksinäinen

Ethän sinä ole siinä

Vaikka jo jonkin aikaa
On sydämeni yksikseen sykkinyt
Silti kokonaisena
ei vielä kertaakaan pysynyt

Vielä muistaa se toisen, sinut
lämpimän ja hellän tykytyksen
Kuin samaan tahtiin leikkien
vierekkäin, kiinni ja yhtä

Nyt yksin pomppii suruunsa
kuin mieltään näyttäen
hakkaa raivolla rintaani vasten
välillä luovuttavan tuntuen

Vaikka jo aikaa meistä on
silti yöllä olet siinä
Hapuillen etsin lämpöä läheltäni
hätkähtäen herään kylmään pimeyteen

Ei ole siinä kukaan, ei kukaan

Painan pääni uudestaan tyynyyn
mistä sinun tuoksusi ei poistu
Vedän peiton päälleni varoen
ettei se päältäsi pois suistu

Ei ole siinä kukaan, ei kukaan

Silmäluomet laitan päättäväisesti kiinni
Tatuoitu olet sinä niiden sisäpintaan
En saa sinua mielestä
en hymyäsi, enkä tuoksuasi

Ei ole siinä kukaan, ei kukaan

Nukahdan viimein, tai torkahdan
pian taas hätkähdän yksinäisyyteen
Siinä vierelläni vain kalsa yö
Kylmät betoseinät ja ivaileva miehisyys

Mutta ethän sinä ole siinä
Et enää pitkään aikaan
etkä enää ikinä…

Ma sementtisillan alla astelen

Askelistani kumahteleva ääni kaikuu
Rinnassani tyhjät lyönnit, rakkauden kaipuu
Vielä kuin eilen käsi kädessä kujeiltiin
Yhdessä me nauraen täällä huhuiltiin

Nyt vain pimeys ja tyhjyys lähelläni
Nyt vain polttava viina ainoana lämpönäni
Istun alas huokaisen, käsiin piilotan pään
Kosteissa kämmenissä sun kuvasi nään

Vavahtelee ruumis, huokaisee sydän lyöty
Ei mieheksi luulis, näin rikki, loppuun syöty
Mihin kadonnut on elämältäni pohjaa
Kuinka alas voi lempi miestä johtaa

Mustenee taivas tähdettömäksi
Heikkenee kaiku äänettömäksi
En jaksa enää väsymystä vastaan
Nyt elämä koettelee lellittyä lastaan

Kyljelleni viimein kaatua alistun
Sikiöasentoon väristen painaudun
Työnnän kädet korvan alle
Yksi kirous kaikuu maailmalle

Nyt silmäni ma raskaasti suljen
unien polkuhun hiipien kuljen
Hereillä olevien maailma usvaksi haihtuu
Mun uneni vain toiseksi, baby, sylissäsi vaihtuu

Verikuva

Kai jo muutaman tuopin olin naukannut
Räikeässä seurassa sua unohtanut
Baaritiskillä kolikkoja kaivaessain
Sinun kuvasi liidähti lompakostain

Se leijaillen laskeutui kämmeneni selkään
Liimautuen arpeen vielä verestävään
Sen tiiliseinästä sain kun tajusin sen
On historiaa aamut yhteisen

Kuvaasi tuijotin hetken tai kaksi
Pääni vilinä vain muuttui hurjemmaksi
Pian huomasin valokuvan tahriintuvan
Kyynelillä sen pintaa suolaavan

Päätäni pudistaen ja samalla viitaten
Tarjoilijaa tuomaan väkevämpää kuin oluen
Join noita senttejä tai desejä
Kun päähän potkii tämä elämä

Ethän sinä pahaa tarkoitusta
Itselläsikin varmaan sama tuska
Ei oikeuttaan maa päällään kanna
Ei apua tai lohtua se heikoille anna

Join, join ja vielä vähäsen
Kunnes enää yksikseni hiljaa rähisen
Sumentavasti näen kuvasi irtoavan
Ja hiljaa unohdukseen kanssani katoavan

Nuoruus

Sä värähtelit kylkeeni
kuin hukkuva takertuen
vedit minuun aivan liki
kuin siihen hetkeen unohtuen

Pelkäsit kai vajoavasi
jos otteesi irrotat
jonkun taian särkyvän
pois sanoilla karkotat

Niimpä rutistit lujempaa
huohotit sydämmeeni
alaston vasten alastonta
nuoruus tyhmyyteeni

sini

Silmiisi katseeni aina näyttää löytävän
Niin helposti taivaansinen väreissäsi lepäävän
Kuin katsoisin syvempään ja laajempaan
Yhdestä pienestä pisteestä koko tajuntaan

Niinhän naisen silmät huomataan
Kauneimmaksi osaksi kerrotaan
Joissa naisen sisäinen ja ulkoinen kauneus yhdistyy
Yhdessä pisteessä kokonaisuudeksi lävistyy
 
Välillä tunnen ajan sineesi katoavan
Kuin hurmioon vain vajoan
En katsettani haluais irrottaa milloinkaan
Silmänräpäytystäkin jo alkaa kiroamaan

Hymysikin on kuin nousu auringon kultaisen
Meren ulapan takaa hiljaa kohoten
Värjäten liplattavan veden pintaa
Tuhannella värillä piirtäen taivaan siltaa

Kuin vain minulle tarkoitettu
Olisi tuo valo vapautettu
Pääsi taakse taivuttaen
Tuota säihketta suutelen

Tähtesi tähtiin tähtäisin

Aina halasin vapaa olla
en itseäni antaa kellekään
nyt onneni hurmiolla
en ajattele ensinkään

nyt kun katson taivaan rantaa
kera kehon lämpöisen
enää ajattele en sitä hintaa
kaventavaa vapauden

onko tähdissä kohtalomme
vaiko niillä kirjoitettu
niissä lepää totuutemme
sydämiltämme matkittu

varovasti, satuttamatta
kehosi vasten puristan
hiljaa, sanoitta
tunteeni tunnustan

painat pääsi olkaani vasten
sydämesi sydämeeni
minä itseni sinulle lasken
vastaan täysillä pyytämääsi

tähtesi tähtiin tähtäisin
mitä ikinä vaadit sen tekisin
teen jopa kaikista vaikeimman
sinulle rakkauteni tunnustan

monille olen hakenut tähdet ja kuut
luvannut suolat jäätikön
sinulle ei riitä mitkään muut
seurassasi maailma on äänetön

aika matkaansa jähmettyy
ilma sulaa paikoilleen
vereni suonista tyrehtyy
sydän pumppaa vain onnelleen

ei ole helppoa seurassasi
ei missään nimessä onnetonkaan
kun olet minun maailmassani
ei mitään muuta ole ollutkaan

sinä olet maailmani
sinä olet elämäni syy
olet unelmieni haalimani
sinussa se kaikki tiivistyy

en sanotuksi sanomaani saa
en tuhannella sanallakaan
yhdellä katseella unelmaa
ja kaiken tiedät ennaltaan

Niin kuin mies naista kaipaa

Öisin herään, harvoin kuitenkin
Makaamaan vain jään pimeyteen
On vierellä ollut mulla muitakin
Vain tosin sinä osunut sydämeen

Silloin tällöin ajatukseni
muistojamme hellästi siivilöi
vaikkakin yleensä vain panetukseni
On se minkä kroppani rekisteröi

Vielä joskus katson tähtiin
katson taivaalle vaikka pilviä ois
Vaikka hurmion huudoille päästiin
Onnea en sulta saada vois

Mä haen lämpöä, ymmärrystä
sä annat vain susta päälipintaa
Mä en kaipaa hyväksymistä
Ainoastaan mimmi, aitoa rintaa

Mä kaipaan sua, tottakai
Niin kuin mies naista kaipaa
En ainoastaan juuri sinua, sori vain
Niin kuin mies naista kaipaa

Opetit mulle paljon ja perusteellisesti
pontevaa panoa ja taitoja yhtyneen
Mutta yhden opin oikein täydellisesti
Seksillä ei ole tietä sieluun asti, vain sydämeen

Horisontissa

Seison kannella laivan
Katselen kohti kaukaisuutta
Ajatuksissani tuo taival
On vain askeleen mitta todellisuutta

Sillä tiedän sinun siellä olevan
Tuolla jossain joka horisontissa siintää
Muistoissani sua kosketan
Joka syksyn lehden lailla liitää
Pois heitettyhän tuo lehtikin on
Joka yksin suunnatta etenee
Loppuun käytetty ja tarpeeton
Kulkurina vailla määrää elelee

Vielä hetken suuntaasi katselen
Kunnes viimeinenkin maamerkki katoaa
Käännyn ympäri ja keulaan astelen
Vasten tuulta huudan kirotun sanomaa

Pullon orja

Suru jok´ syntyy sielussain
jäätäen patoutuu sydämmeen
polte mi´ kärventää kurkussain
niin turhaan juon sen uudelleen

Vain oman elämäni sankariksi
synnyin tänne kuuraan
Yhden yön rakastajaksi
joka kerralla hautaani muuraan

Ei aina auta viinakaan
ei lohtua minulle suo
kai sen tähden ainoastaan
en henkeä itseltäni juo

Nyt katson laskevaa lunta
värin kaikoten sormistain
Ehkä kaikki onkin vain unta
karu kertomus haaveistain

Voisinko olla jossain nyt
missä epätoivo ei seuraan tuu
Ehkäpä en vain ole herännyt
uni uneen jos kieroutuu

Ei olisi kipua, ei tuskaa
ei pelkoa huomisen
Vaikka pullo minua vain juksaa
siihen takerrun vavisten

Mihinkä muuhunkaan
kun uskoni mittaa promille määrä
Lie turhaankaan
kun elämä voi olla niin kovin väärä

Ei se aina helppoakaan
ole polku ihmiselle
Keksinyt en ole muutakaan
korviketta juomiselle

Niin usein se helpottaa
todellisuuden vääristää
Mut myös onnen unohtaa
epätoivon kärjistää

Kun ei eilistä muista
tietää huomisen
Ellei raiteilta tämä ilta jo suista
pullon orjien

Vieraalla maalla

Nyt maailma kaatuu niskaan
Tasaisella voimalla lytistäen
Ei potki äkisti, ei pure nilkkaan
vain hiljaa kireämmälle kiertäen

Vapisee jo pieni ruumis
vaikka on lihasta luiden päällä
Aivan kuin takaraivossa tuumis
itsesääli: ”mitä mulla täällä”

Eilen olin kuin maailman omistajaa
kuljin katuja ja naisia
En tarvinnut tulkkia, en opastajaa
Punaposkisia sulokaisia

Pöyhistelin rintaani
kuljin leveää kaistaa
Ei ollut mulla hintaani
minkä yli ei vois laistaa

En pelännyt ketään
ja mua pelkäsi kaikki
mutta nyt kun herään
on pelko vahvin valtti

Tärisen, vapisen, hikoilen, kärsin
makaan hiljaa piilossa, peläten
Hiljaa itsestäni mä miestä järsin
mietin mitä enää pelkää en

Nyt makaan kuin vieraalla maalla

Nukuin hyvin

Nukuin hyvin viime yönä
ensi kerran pitkään aikaan
on ollut se kuin työnä
nukkua hyvin, jos lainkaan

Ensi kerran pitkään aikaan
kohtasin auringon hymyillen
vaik´ ei vierelläni ketään lainkaan
en peiton peittoon jäänyt lymyillen

Haukotus kera levein suupielin
vain hetken sängyssä loikoen
Ylös pinkaisin virkein ma mielin
vetrejä raajoja oikoen

Tuntui et´ hiekkaa silmissä ois
koko säkki lie niihin kipattu
niitä pestessä lavuaarissa pois
katsoi peilistä eräs vanha tuttu

Ensi kerran pitkään aikaan
tuo katsoi silmiin ja hymyili
mikä lie aikaan sen saikaan
jok´ ennen vain päätään puisteli

kai jotenkin viimein rauhan
tuon ruman taulun kanssa sain
toisia vältellä voin jos halajan
mut tuo yksi, on seurassani aina vain

Aurinko

Sinulle Aurinko,
minä niin mielelläni takaisin hymyilen.
Talvi jo poistuiko?,
kun linnutkin kertoo riemuaan.

Kanssa Sinun säteittesi,
minä kuppiani kilistän.
Avulla omien säkeitteni,
iloni maailmalle ilmoitan.

kyllä Sinun loistollesi.
on mahtavaa malja kohottaa.
kun niin pian poistumisellesi.
koko pohjola huohahtaa.

onhan toki kekseliäs,
väki pohjolan.
ethän toki Sinä yksinäs,
ole ainoa aihe juhlinnan.

onhan meillä toki muutama muukin,
aihe kuppia kallistaa.
mut silti minä tuumin:,
on Sinun seurasi paras aina vaan!

Olen paikalla
Vaan en läsnä

Näen ympärilläni
tutut tavarat
tutut seinät

Kuulen
tuttuja asioita

Mutta ne ovat
ilman historiaa
vailla persoonaa

Tiedän niiden oleva tuttuja
en tiedä miksi

Tiedän esineiden nimen
en muista miksi

Tiedän esineiden käyttötarkoituksen
En välitä miksi

Tajunnan syke
lyö tasaista rumpukompia
..Pahan olon tasaista
jos siihen keskittyy

hmm
tällä hetkellä
me emme ole samassa ruumiissa
tajunta ja muu

tai ehkä minä olen
useammassakin osassa

en tiedä

en välitäkään

Erään lumihiutaleen tarina

Lumihiutale lailla tuhansien muiden
kertyessä kinoksiin ja oksille puiden
Yksilöllisinä yhdessä taivaalta asti
Leijailevat kiireettä, niin huolettomasti

Lumenvalkoisesta luoden maailmalle mainetta
Vain valkoisella tehden taivaallista taidetta
Nietoksilla peittoavat graniittimaan
Betonitalot verhoavat häähunnuillaan

Hehkulamppua säästävät aamut illat
Kuin tarkoin tuntisivat sähkömme hinnat
Nostattaa mieltä ja hurmaa luo
Valkeuden tieltä, pimeys siirtyä suo

Jääksi jäätyvät merenjäällä
Sulaksi solahtavat nenän päällä
Poskelleni muuan hiutale toistui
Kyyneleen matkassa lopulta poistui

Muuan hiutale eroaa suhteessa muihin
Ei  kerry kinoksiin, ei takerru puihin
Se tuo pakkasta ytimiin ja luihin
Enteillen kohtaloa Marsiin ja kuihin

Ei leijaile se pilveltä, vaan valuu tieltä
Likainen ja musta, kuten muutkin sieltä
Asfaltin sotkema ja viemäriin hyytynyt
”Kehityksen” kokema ja kauhusta ryytynyt

Kerran laskeutui sekin pilvien päältä
Liattuna ja raiskattuna poistuu täältä
Laskee mieltä ja häpeää luo
Ahneuden tieltä, toivo siirtyä suo

Suin surutta lotraamme mustaa kultaa
Kuokalla käännämme kultaista multaa
Lumihiutaletta tapaako lapseni koskaan
Hukkuuko maailma likaan ja loskaan

KOTI

Ne sanovat jonna;
koti on siellä missä sydän on
Jos en siis ole kilpikonna
olenko sitten koditon

Kyllä aina kulkeissain
ihan varmasti aina
sydäntäni pidän mukanain
ei se paljoa paina

Toki jos jollain rinta
niin kovin raskas ois
että yhden kodin hinta
helppo ain vuolaista pois

Hän tehköön niin
mä sen hälle suon
Itse takerrun sydämeni rippeisiin
Ja tarkoin pidän mukanani tuon

muistoilla muserrettu murisen
suruilla suistettu sukellan

routaan rouhittuun railoon
pohjaan poljetun poteron

elämäni eineksiä esittelen
vaivalla valmista viimeistelen

ärtyneiden äärettömien äyräiden
ylitse yksinäni yritän

Pimeys ei saavu yksin

Rukoilen ikää liekille palaa
lepattavalta loimulta varjo vie alaa
levittäytyy kerskuen, näkyvästi salaa
näkökenttääni alleen, pimeys lanaa

Käperryn kerälle
ei turvaa suo
Huoneeni perälle
mut pelkoni tuo

Hetki sitten veikka mun hereille vaati
mustuus ahmaisi kun hän liekkiä laati
nyt yksin vapisen valon kuihtuvan alla
tihenevä näkemättömyys vaanii kaikkialla

Tajuntani tointuu
ja kääntyy pääni
Varjoista sointuu
oman Äitini ääni

Ääni lipevä, kuin petollinen käärmeen
joka saalista vietellen turmion ääreen
”askella rakas lapsi, varjojen pieleen
Äiti sinut kaitsee, veljesi viereen”

Kauhusta rintaa
mik´ lyötynä lyö
Pupillien pintaa
vie kyynel´ vyö

Kynttilän liekki, hehkuksi muuttuu
varjot huoneen, samaten puuttuu
ääntä kohden, käännyn selätyksin
sillä tiedän, pimeys ei saavu yksin